"Minä pystyn"

Toivottavasti olette ahkerasti harjoitelleet ensimmäisen viikon tasapainoiluhaastetta! Eilen saavutin itse sellaisen vaiheen, missä kroppa ja aivot yhdistyivät ja tuli yhtäkkinen tajuaminen miten asento toimii. Sen jälkeen asento oli helppo pitää kymmenisen sekuntia, mitä nyt kädet vähän tärisivät ja vatsat huusivat hoosiannaa. Ei uskoisi, miten paljon vatsalihakset itse asiassa tekevät töitä tuossa liikkeessä, vaikka toki sen huomaa käänteistä korppia harjoitellessa. Lonkankoukistajat puolestaan ovat ihan tulessa kun yrittää asetella polvia tukevasti kainaloon. Kannattaa tosiaan suunnata katse suoraan eteenpäin ja ajatella itseään hyvin pienenä pakettina kun lähtee kallistamaan painoa käsille, oikea pään asento auttoi minua paljon.

Eilen tuli töissä puhetta voimasta ja haluan vielä sanoa, että vaikka näissä tasapainoiluissa tarvitaan tietty määrä voimaa, kyse on ennemminkin tasapainosta ja kehon koordinaatiosta. Jos jaksat tehdä normaaleja punnerruksia ja pystyt minuutin ajan olemaan lankussa, sinulla luultavasti on tarpeeksi voimaa tehdä korppiasento. Kyse on "vain" puuttuvista hermoyhteyksistä aivojen ja kehon välillä, jotka lisääntyvät kun tasapainoilua treenaa. :)

Ahaa-elämys korppiasennosta sai minut pohtimaan ylipäätään sinnikyyttä ja harjoittelua. Vaikka huipulla kisaavilla urheilijoilla voi olla luontaisia lahjoja lajiinsa, suurin osa menestyksestä johtuu kuitenkin ahkerasta harjoittelusta. Kaikki lähtee uskosta ja luottamuksesta itseensä - minä varmasti pystyn, kunhan vaan treenaan tarpeeksi. Näin psykologina tapaa jatkuvasti ihmisiä, joilla ei tätä ajatusta syystä tai toisesta ole. Lapsuuden perheen asenteilla, uskomuksilla ja vanhempien tavassa puhua lapselle voi olla kauaskantoiset seuraukset aikuisuuteen. Opimme uskomaan itseemme kun meihin ensin uskotaan. Mitä tapahtuu jos lapsi on aistinut vanhemmista ettei hän ole tarpeeksi hyvä, mikään ei tavallaan riitä kehujen tai arvostuksen saamiseksi, lapsen taitoihin ei ole luotettu, häntä on vähätelty ja asenne on ollut "Ei sinun nyt ehkä kannata yrittääkään kun tämä on aika hankala juttu"? Nuo äänet ja asenteet sisäistyvät meihin sisäisiksi ääniksi, jotka aikuisenakin sanovat pään sisällä että ei kannata kokeilla mitään haastavaa. Pysytellään turvallisissa tutuissa asioissa missä ollaan hyviä. Eihän sinne (paikkaan/lajiin/harrastukseen X) voi mennä kun minä olen tämmöinen ja muut ovat paljon taitavampia ja tietävät mitä tekevät. Psykologiassa käytetään myös termiä "opittu avuttomuus" seuraavasta ilmiöstä:

"Seligman tutki alun perin koiria, jotka hän jakoi kolmeen ryhmään. Ensimmäiselle ryhmälle annettiin sähköiskuja, jotka koirat saivat kuitenkin loppumaan painamalla eräänlaista kytkintä. Toiselle ryhmälle annettiin myös sähköiskuja. Tällä ryhmällä sähköiskut kuitenkin jatkuivat riippumatta siitä, mitä koirat tekivät. Kolmas ryhmä oli verrokkiryhmä, jolle ei annettu sähköiskuja.
Tutkimuksen toisessa vaiheessa koirat laitettiin tilaan, jossa heille annettiin jälleen sähköiskuja. Koirat pystyivät kuitenkin pakenemaan tilasta varsin helposti hyppäämällä matalahkon aidan yli.
Ensimmäisen ja kolmannen ryhmän koirat, toisin sanoen koirat, jotka olivat aiemmin onnistuneet lopettamaan sähköiskut omalla käytöksellään, sekä koirat, joille ei aiemmin ollut annettu sähköiskuja, hyppäsivät nopeasti aidan yli ja pakenivat. Sen sijaan koirat, jotka aiemmin eivät olleet pystyneet vaikuttamaan kokemuksiinsa, jäivät tilaan ja kävivät ulisten makaamaan maahan. Ne olivat oppineet avuttomiksi.

Seligmanin myöhemmät tutkimukset vahvistivat havainnon myös ihmisillä: jos emme joskus saavuta haluamaamme lopputulosta, päädymme hyvin nopeasti uskomaan, että emme pysty vaikuttamaan elämäämme. Opimme avuttomiksi. Tämä taas johtaa passiivisuuteen tai jopa depressioon." ( http://www.gradutakuu.fi/2010/01/11/opittu-avuttomuus/ )

Toki myös temperamentti voi vaikuttaa osaltaan siihen, miten uskaltaa lähteä kokeilemaan uusia asioita. Jotkut ovat luonnostaan varovaisempia ja herkempiä ja toiset avoimempia ja "riehakkaampia". Suurempi vaikutus on kuitenkin kasvatuksella ja ympäristöllä missä on elänyt. Itse olen ollut onnekas siinä mielessä, että taitoihini on aina uskottu ja asenteeni aikuisenakin on, että otan innolla kaikki haasteet vastaan. Jos sinä et ole ollut yhtä onnekas, voit silti kääntää uskomuskelkkasi ympäri. Se vaatii sinnikkyyttä ja harjoittelua aivan niin kuin tasapainoilu, mutta tämä tasapainoilu tapahtuu vain pään sisällä. Kun uskallat "hypätä tuntemattomaan" niin luultavasti huomaat, että mitään pahaa ei tapahdu. Sinusta pidetään ja sinuun uskotaan, ja harjoittelemalla voit tulla taitavaksi lähes missä asiassa vain. Kun näitä kokemuksia kertyy lisää ja saat muilta rohkaisevaa palautetta, alat vähitellen uskoa itseesi yhä enemmän. Kokemus todistaa sinulle, että pystyt mihin vain, kunhan laitat asiaan aikaa ja energiaa :)

Olipas siinä tsemppipuhe. Tarkoituksena on sanoa, että myös JUURI SINÄ pystyt oppimaan näitä aluksi hyvin vaikeilta tuntuvia tasapainoiluja. Tärkeintä on sinnikäs yrittäminen ja harjoittelu. Aluksi minustakin tuntui, että noinkohan pystyn pysymään edes viisi sekuntia korpissa viikon päätteeksi. Älä keskity lopputulokseen vaan harjoittele - lopputulos tulee kyllä itsestään. Pidä hauskaa ja haasta itsesi! :)