Miksi pitää olla parempi?

Tässä postauksessa kuvia pääsiäiseltä, Lapista

Minun täytyy ehkä syyttää tätä vasemman yläkropan ja niskan häiriötä siitä, että ajattelumaailma on mennyt aika filosofiseksi viime aikoina. Päivitys muuten sen tutkimiseen: lääkäri pakotti sairauslomalle ja kävin kaularangan röntgenissä, seuraavaksi tiedossa hermoratatutkimus ja fysiatrin luona käynti (+ magneettikuvaus). Luultavasti kyseessä on kaularangan välilevyn pullistuma, joka kyllä paranee useimmiten itsestään ajan kanssa. Uutena oireena vasemmasta ojentajasta on lähtenyt kaikki voima, mikä on kyllä todella ärsyttänyt. Näitä treenejä tekemällä voimataso oli kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että esim. salilla pystyin viime vuonna tekemään kympin sarjoja dippejä +10 kg lisäpainolla, mutta nyt hyvä kun saan tehtyä vasenta ojentajaa 3 kg painolla... Pitäisi olla kärsivällinen ja yrittää ymmärtää, että voimat palautuvat urheilijalla nopeasti kunhan alkuperäinen vaiva korjaantuu.

Mutta kun olen aina ollut sellainen all in -ihminen. Kympin tyttö kaikissa aineissa. Kun päätän jotain, menen sitä kohti kuin höyryjuna: halusin psykologiksi, pääsin heti yliopistoon ja valmistuin psykologiksi; halusin tohtoriksi, olen nyt tekemässä väitöskirjaani. Etäinen myöhäisen keski-iän tavoitekin siintää jo mielessä, että voisihan se olla kivaa olla professori. Opinnäytetöitä tehdessä en tarvinnut mitään aikataulusuunnitelmia tai deadlineja, sillä minulla oli omasta takaa mielenlujuus että asioita tehdään eikä meinata. Kun johonkin sitoudutaan, se tehdään huolella ja hyvin. Kun päätetään treenata viisi kertaa viikossa, niin treenataan viisi kertaa viikossa eikä kolme kertaa viikossa, vaikka sitten pitäisi tehdä viimeinen treeni kello 22 illalla. En vaan pysty ymmärtämään sitä että kun päätetään tehdä jotain, siitä voikin yllättäen luistaa.

HIIT-treenaamisessa minulla on ollut sama ajatusmaailma. Sillä sitä tulostakin on tietysti tehty, että sitoutuu viiden treenikerran viikkorutiiniin joka katkeaa vuoden aikana vain lomamatkojen aikana tai flunssassa. (Tosin treenaan kyllä yleensä pikku nuhassakin vähemmällä effortilla, sillä kuumetta minulla on ollut viimeksi joskus 8 vuotta sitten ennen näiden treenien aloittamista.). Onkin ollut psykologisesti mielenkiintoista seurata itseään tämän niskavaivan aikana. Miksi minä treenaan? Moni joka esittää tämän kysymyksen itselleen, antaa vastaukseksi jonkun hienon hyvinvointia koskevan väittämän ja mainitsee miten nauttii liikunnasta. Entäs jos ollaan ihan rehellisiä. Eikö siinä yhtään ole sitä että haluaa näyttää hyvältä? Että on kiva sanoa että nyt nousi penkistä tai maasta x kg tai meni x leukaa? Miksi esitellään niitä ennen ja jälkeen kuvia alusvaatteissa? Kaikki se huutaa "katsokaa, olen nyt edistynyt, olen nyt parempi kuin ennen". Mikä siitä tekee paremman? Miksi pitää olla parempi? Ja miksi sitä halutaan jakaa muille?

Erottelukeittoa tunturin huipulla

Itselläni on ollut helppo vastaus "miksi pitää olla parempi" kysymykseen: koska muuten fyysinen kehitys pysähtyy. Salitreenaamisessa on periaate, että painoja pyritään ajan kuluessa nostamaan. HIIT-treenaamisessa sama periaate on, että täytyy tehdä enemmän toistoja/kierroksia tai olla nopeampi (ja toki myös käyttää isompaa painoa). Miksi sitten pitää edelleen parantaa fysiikkaansa? Jos puhutaan faktoista, olen itse jo saavuttanut sen tason, mikä tukee hyvinvointia. Vahvempaa lihasta tukemaan kehoa, ei ylipainoa. Jatkamalla kuntoa ylläpitävää liikuntaa kaikki menisi hyvin. Jotenkin meihin on iskostunut sellainen ENEMMÄN idea. Mikään ei riitä, aina täytyy olla parempi. On sananlaskuja, että tyytyväisyys tappaa edistymisen ja niin poispäin. Se voi olla hyvin vaarallinen kierre, jos siihen juuttuu ajatusmaailmassaan.

Kohtalokkaat Kaunottaret rinteessä

Nyt on niin h*lvetin muotia tehdä tavoitteita ja elää numeromaailmassa. Pardon my French. Numeromaailmalla tarkoitan aktiivisuusrannekkeita, sykemittareita, painoja, rasvaprosentteja ym. ym...  En normaalisti katso telkkaria, mutta päätin tuossa vähän aikaa sitten katsoa Fitnesspäiväkirjat -sarjan ensimmäisen jakson. Panu tuli vilkaisemaan ja lähti kirosanatulvan myötä pois. On pelottavaa huomata, miten elämä kapeutuu jonkin asian ympärille. Enkä nyt puhu vaan fitness-kisaamisesta, vaan sama koskee kaikkea kilpaurheilua tai vaikka ainoastaan syömistä. Koiraihmisilläkin olen huomannut, että se elämä voi pyöriä täysin sen koiraurheilun ympärillä ja kisaamisessa. Toki huipputasolla kisaajat ovat valmiita hyväksymään esim. vähentyneen sosiaalisen ajan, ruokailurajoitukset tms. sen kustannuksella, että tehdään sitä mistä nautitaan.

Mutta kun keskitytään täysillä johonkin, on vaara ajattelun kapeutumisesta. Huomaamatta ne ystäväkontaktit voivat vähentyä ja elämä pyörii tiettyjen rajojen ja rajoitusten ympärillä. Sitten tulee kamala morkkis jos ei pystykään pysymään niissä raameissa, mitä on asetettu. Siinä voi elää hyvinkin onnellisesti pitkän aikaa. Eihän sitä muuten tekisi, ellei siitä saisi jotakin nautintoa. Kunnes se yksi juttu, mihin on keskittynyt, otetaan pois. Urheilijalta murtuu raaja niin pahasti, että lajin parissa ei ole enää mahdollista jatkaa, tai ainakin kuntoutuminen kestää pitkän ajan. Tipahdetaan tyhjän päälle. Mitä muuta siellä elämässä olikaan?

Kuukkeli!

Olen kokenut elämässäni sellaisia asioita, mitkä ovat opettaneet sitä mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Perhe, rakkaus, ystävät, ihmissuhteet. Työ, raha, tavoitteet, urheilussa edistyminen ja rasvaprosentin pudottaminen eivät pääse lähellekään noita. Urheilusta voi nauttia ja se antaa sisältöä elämään, mutta on todennäköisempää että kuolinvuoteellasi mietit "olisinpa viettänyt enemmän aikaa perheeni kanssa" kuin että "olisinpa treenannut enemmän ja voittanut enemmän kisoja". Kun tämän ymmärtää, jaksaa harvoin valittaa pikkuasioista ja yrittää aina nähdä asioissa positiiviset puolet. Jokainen päivä on lahja, se huonokin päivä. Olen ylpeä siitä, että pystyn jatkuvasti pitämään mielessä onnellisuuteni pelkästään siitä, että pystyn liikkumaan. Tämä niskavaiva on kuitenkin opettanut minua kuuntelemaan kehoa paremmin. HIIT-treenejä ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua helliksi ja meditatiivisiksi treeneiksi, vaan ennemminkin ne retuuttavat ja ravistavat sitä kroppaa - jonka jälkeen keho on toki vahvempi. Koska työssäni tutkin kehon fysiologisia tiloja ja miten ne ilmenevät erilaisissa tunnetiloissa, olen oppinut havaitsemaan myös itsessäni kehon tiloja paremmin. Kiitos niskavaivan, osaan nyt paremmin havaita sitä kehon tilaa myös treenatessa.

Viime lauantain iltapala siivouspäivän päätteeksi

Olen nyt armollisempi itselleni. Minulla ei tarvitse olla tavoitteita treenaamisessa. Voin nauttia siitä mitä teen, ylläpitää hyvinvointiani, leikkimielisesti yrittää "voittaa itseni" ja nostaa kuntoa - jos niin haluan. Jos tänään ei tunnu siltä, otan treenin rauhallisemmin ja kuuntelen sitä kehoa. Olen kiitollinen siitä, että saan ja pystyn treenaamaan, vaikka toisessa kädessä ei kamalasti voimaa olekaan. Eilen tein kaksi matalamman tehon treeniä, joihin meni lähemmäs 40 minuuttia ennen kuin olotila tuli lähelle vartin HIIT-treeniä, mutta se tuntui ihan hyvältä.

Eiköhän siinä ollut tarpeeksi pohdiskelua. Tässäpä päiväsuunnitelmani sairausloman ajalle (silloin ei kai pitäisi tehdä töitä, mutta teen kotoa käsin sen verran kuin kestän istua):

Koirallani on siis ollut moniniveltulehdus, ja koiran jumppahommat ja venyttelyt ovat vähän jääneet tämän vuoden puolella, joten yritän tsempata niidenkin suhteen. Sinänsä "kiva" sairausloma, että ei saisi istua, vaan juurikin liikkua :)

Rakas musta karvapossu <3

Seurata voi muuten myös Instagramissa: k.anu